Teoskuva Summer bench, 2013. Öljy kankaalle.
Petra Kaminen-Mosher
Kuvataiteilija Petra Kaminen Mosher (s.1978, New York) opiskeli Bostonin yliopistossa ja valmistui vuonna 2002 kuvataiteen kandidaatiksi (Bachelor of Fine Arts in Painting). Suomeen hän on muuttanut syksyllä 2004.
Hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä eri puolilla Suomea. Hänen tuotannossaan on myös useita tilaustöitä, niistä eräs on yhteistyö taiteilijakollega Agnieszka Robak-Haikosen kanssa. Syntynyt teos on neliosainen suuri maalaus “Symbioosi”. Petra Kaminen –Mosher on myös kysytty muotokuvamaalari.
Kaminen-Mosherin taide keskittyy väreihin ja muotoihin lähtökohtanaan usein luonto tai ihmishahmot. Hän maalaa mieluiten öljyväreillä, hajottaen ensin alkuperäisen aiheensa perusväreihin ja -muotoihin, ja rakentaen sitten niistä uuden abstraktin “maiseman”. Harkitun pikkutarkasti rajatut tasaiset väripinnat muodostavat harmonisen kokonaisuuden, joka ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa jopa yksinkertaiselta
Kuvataiteilijana hänen tyylinsä on täysin omaperäinen. Tämän vuoksi häntä on vaikea lokeroida taiteilijana mihinkään tiettyyn, yksittäiseen suuntaukseen. Hänen teoksiaan on kuvattu mm. koloristisiksi, neotraditionalistisiksi ja lyyrisiksi abstraktioiksi.
”Luonteet ja Värit” – näyttely koostuu figuratiivisista teoksista. Niissä näkyy taiteilijan tulkinta ihmisen olemuksesta ja luonteesta sekoittuen hetken tunnelmaan, jonka hän tarjoaa katsojalle värien, muotojen ja valon avulla – ja näiden vuorovaikutuksena.
Näyttelyn osana Kellarigalleriassa on teokset, jotka ovat syntyneet A Military “Call Me Maybe” / Sotilaiden “Call Me Maybe”videon – innoittamana:
Törmäsin yhdysvaltalaissotilaiden tekemään huulisynkkavideoon Carly Rae Jepsenin “Call me maybe” -kappaleesta vuoden kuluttua sen lataamisesta Youtubeen (marraskuu 2012). Sen pursuavan leikkisä energia lumosi minut viikoiksi, enkä voinut unohtaa tai siirtää sitä sivuun ennen kuin olin tehnyt sille kunniaa omalla tavallani. Aloitin maalausprojektin kaappaamalla videolta kuvat kaikista siihen osallistuneista miehistä ja koko ryhmästä, ja luomalla kustakin abstraktit sommitelmat. Koska aikaa oli vähän, jouduin rajoittamaan sarjan kahteentoista muotokuvaan.
Sotilaiden video oli vastaus toiseen, Miami Dolphinsien cheerleader-joukkueen tekemään huulisynkkavideoon samasta kappaleesta. Cheerleadereiden videossa on minimaalinen ja tympäisevän itsetietoinen seksuaalinen koreografia. Sotilaiden vastaus on estottoman poreileva; he toistavat alkuperäiset liikkeet pikkutarkasti säilyttäen kuitenkin leikkisän, tartuttavan hyväntuulisuuden ja ilon. Voin vain kuvitella että Miami Dolphinsien cheerleadereiden video oli sotilaiden mielestä yhtä vangitseva kuin heidän videonsa minusta, koska heidän oli täytynyt tutkia ja katsoa se läpi lukemattomia kertoja kaikkien liikesarjojen kopioimiseksi.
Huulisynkkakilpailussa taistelujen väsyttämien sotilaiden ja … cheerleadereiden välillä sotilaat uskaltavat ylittää sosiaalisten ja ammatillisten stereotypioiden miinakentän. Cheerleadereiden tehtävä amerikkalaisessa urheiluviihdekulttuurissa on toimia aggressiivisen maskuliinisten urheilulajien seksikkäinä lisukkeina. Sotilaat joutuvat elämään synkän väkivaltaisissa olosuhteissa, ammatissa joka on perinteisesti nähty ahtaan (heteroseksuaalisen) maskuliinisena. Cheerleaderien esitys on heidän “toimenkuvaansa” sopivaa tosikkomaista, stereotyyppistä naisten (itse-)esineellistämistä. Sotilaiden esittämänä itsensä esineellistämisen ja naisstereotypiat taas saavat uuden, feministisen merkityksen. Video olisi voinut taantua ylimielisen pilkkaavaksi, tökeröksi dragiksi. Sen sijaan miehet sitoutuvat esitykseen rehellisellä itsetiedottomuudella, joka alleviivaa sekä miehisyyden kapeaa määritelmää että siihen liittyvää naiseuden aliarvostusta.
Sukupuolipolitiikasta riippumatta sotilaiden video kuvastaa meissä kaikissa piilevää kykyä iloita synkissä ja rajoitetuissa olosuhteissakin. Halusin tallentaa maalauksiini avoimen riemun hetket, muiston ilosta jota tämä video minulle tuotti.
(alkuperäinen FinsProductions Youtube-video 11.11.2012)
I came across the “Call Me Maybe (Carly Rae Jepsen)” lip dub video made by personnel from the US military a year after it had been originally uploaded (Nov 2012). Its effusive and joyful energy kept me enthralled for weeks, and I couldn’t put it away or forget about it until I had paid my own kind of tribute to it. The project began by my isolating each participant and group from the video through screen-capture and creating an abstracted composition based on each one. Due to time constraints, I had to narrow the series down to twelve paintings.
The US military video was done in response to another lip dub video created by the Miami Dolphins’ cheerleaders, a minimally-choreographed, self-conscious, cloyingly sexualised video production of Carly Rae Jepsen’s single “Call Me Maybe”. The response video created by the soldiers is unreservedly bubbly; they stay meticulously close to the original while sustaining a level of playful delight that is contagious. I can only imagine that the Miami Dolphins’ cheerleaders’ video was as captivating to these soldiers as theirs was to me, as they must have studied and viewed the cheerleaders’ version countless times to replicate (within reason and ordinance requisition required) each sequence.
In this lip dub contest between the combat-weary soldiers and the spandex-buoyant cheerleaders, the soldiers are the ones who dare to cross the minefield of social and occupational stereotypes. The function of cheerleaders in the American sports-entertainment complex is to be a sexualised feminine addendum to aggressively masculine sports pursuits. The soldiers are stationed in dire and violent circumstances, in an occupation traditionally set within a severely limited definition of (heterosexual) masculinity. The cheerleaders’ production is an un-ironic perpetuation of self-objectification and feminine stereotypes in line with their professional capacities. The soldiers repurpose the self-objectification and feminine stereotypes in a feminist way. The video could have devolved into irreverent mocking and crass drag, but the men commit to the performance in an ernest, self-deprecating manner that both underscores the narrow definition of masculinity and the associated devaluation of the feminine.
Putting aside the gender politics, the soldier’s video highlights the capacity for joy that everyone possesses, even in grim and restricted circumstances. I wanted to capture the still moments of open glee, a remembrance of the joy this video gave me.
(Original FinsProductions Youtube video post on Nov 11, 2012)
Galleria